Jouni Lehikoinen

Kirkossa tulisi rohkeasti uudistaa nykyinen hallintojärjestelmä ja kehittää sitä joustavammaksi ja samalla toimivammaksi. Hallinnon moniportaisuus sekä hiippakuntavaltuustojen roolit pitäisi miettiä uusiksi. Arkkipiispan rooli on myös yksi keskeinen kysymys.

Kirkko tarvitsee keulakuvan- ei paavia. Arkkipiispa ei saa olla yksi hallintobyrokraatti toisten joukossa. Oman persoonan ja esimerkin kautta luodaan kirkossakin tietä eteenpäin. Arkkipiispan virka tuskin sinällään enää tuo arvostusta ja auktoriteettia tullessaan. Pitää olla näyttöä!

Hengellinen johtajuus syntyy vain siellä, missä sana otetaan todesta ja sen annetaan viitoittaa tietä ratkaisuissa. Kirkossa niin kuin yhteiskunnassakaan arvostusta ei saada kapulakielestä, kaunopuheisuudesta, oppiarvosta, vaan siitä, mitä ihminen on saanut aikaan ja persoonallaan viestittää. Löytyykö kaiken takaa ihminen, joka ymmärtää ja on sanojensa mittainen? Millaiseen vuorovaikutukseen ja keiden kanssa hän käy?  Messiasodotukset liitettynä arkkipiispaan ovat tarpeettomat, mutta tärkeä suunnannäyttäjä hän tulee kirkossamme olemaan. Arkkipiispa ei saa ammentaa eväitään yleisen mielipiteen markkinoilta, vaan Hyvän Paimenen kuulemiselta.

Kirkon ääntä kuunnellaan. Se ei ole ajassamme yhdentekevää. Kun ihminen etsii ja hapuilee elämänsä ja rajojensa sekä oikean ja väärän välillä, on kirkolla hyvä mahdollisuus antaa kantavia eväitä elämään; muistuttaa yhä uudelleen siitä, että tärkeimmät arvot eivät ole rahalla ostettavissa. Vastuu lähimmäisestä ja luonnosta ovat myös asioita, joista yhä uudelleen tulee muistuttaa. Toinen ja paljon kirkollisempi tapa on tietenkin vaieta asioita kuoliaaksi, eikä antautua minkäänlaiseen keskusteluun yhteiskunnan kanssa. Se on eristäytymisen ja kuoleman tie.

Arkkipiispan tulee olla selkeänä, rohkaisevana, inhimillisenä ja haastavana kirkon äänenä ajassamme. Hän ei saa olla jatkumo harmaan ja mitäänsanomattoman kirkollisen kapulakielen esittäjänä. Hänen asemaansa tulee entistäkin enemmän hyödyntää mielipidevaikuttajana. Arkkipiispa on kirkon kasvot. Hänen rooliaan tulee kehittää enemmänkin koko kirkon piispana, eikä  kirkollisen eliitin holhoajana. Arkkipiispan sanaan tulee voida luottaa ja hänen tulee olla alueensa pappien ja kirkon työntekijöiden paimen ja suunnannäyttäjä. On hyvä, jos arkkipiispa uskaltautuu monenlaisiin tilanteisiin mukaan alkaen köyhien linnajuhlista aina nuorten ja lasten tapahtumiin sekä turvapaikanhakijoiden rinnalla seisomiseen. Heikoimmassa asemassa olevien vierelle asettuminen vaatii aina rohkeutta. Tässä olisi todella suuri haaste kirkon johdolle!

Positiivista olisi se, että arkipiispa löytäisi uusia teitä ja mahdollisuuksia vaikuttaa siellä, missä kirkkoa vähiten odotetaan paikalle. Arkkipiispalla täytyy olla myös selkärankaa ja uskallusta kantaa vastuuta ja ottaa kantaa kipeisiinkin asioihin, eikä vetäytyä syrjemmälle. Hädän ja onnettomuuksien keskellä arkkipiispan läsnäolo ja myötäeläminen on arvaamattoman tärkeää. Onko tämä liikaa vaadittu yhdeltä ihmiseltä? Ehkä, mutta odotuksia saa ja tulee olla! Ei ole pessimismin aika. Nyt tarvitaan innostavia visioita ja kirkon mahdollisuuksien realisoimista.

Maallistuneen ja jälkikristillisen yhteiskunnan keskellä on tärkeää, että kirkon ääni kuuluu ja että sitä kuunnellaan. Arkkipiispa on siinä asiassa avainasemassa.

Jaa kavereille

Tags: arkkipiispa, Arkkipiispan vaali, hyvä paimen, suunnannäyttäjä