Kuntien yhdistymisen myötä kirkossamme jouduttiin miettimään rakenteellisesti toimivien seurakuntayksiköiden luomista. Jossakin vaiheessa suuret yksiköt olivat kovaa huutoa ja kallispalkkaiset selvitysmiehet olivat kilpaa liittämässä seurakuntia yhdeksi suureksi kokonaisuudeksi. Synnytettiin valitettavasti myös väkisin tehtyjä ja toimimattomia yksiköitä. Jossakin ei ymmärretty sitä, että pitkän historian omaava seurakunta olisi ollut hienolla tavalla vielä edustamassa lakkautetun kunnan identiteettiä. Mikä hukattu mahdollisuus! Seurakuntalaisten etääntyminen suurseurakunnasta on paikka paikoin ollut surullista todellisuutta. Kun ennen jumalanpalveluksessa vielä oli vielä edes jonkun verran väkeä, nyt väkikato on konkreettinen.
Toisaalla taas on vannottu 1990-luvulla syntyneen aluetyön mallin nimeen ja nähty siinä pelastaja kaikkiin ongelmiin. Jollakin tasolla se on toiminut, toisaalla taas ei. Tuntuu siltä, että aluemallikin on jo aikansa elänyt rakenteellinen kokeilu, joka ei pysty vastaamaan ajan haasteeseen. Ainakin Turun vinkkelistä katsottuna yhden suurseurakunnan malli aluetyön idealla jaettuna on kuolleena syntynyt ajatus. Ihmiset vieraantuvat kirkosta entisestäänkin ja työntekijöiden sitoutuminen ja innostus hiipuu kun toimivista seurakuntayksiköistä luovutaan – puhumattakaan luottamushenkilöiden roolista liitosten jälkeen. Keskustelukerhoja kirkkomme hallinnossa on jo aivan tarpeeksi. Nyt olisi jo vihdoinkin toiminnan eikä palaverien aika!
Kirkon rakenteissa on varmasti muutoksen tarvetta. Pieniä ja toimivia seurakuntayksiköitä ei tule lakkauttaa. Yksipappinenkin seurakunta voi olla tehokas ja toimiva kokonaisuus. Ajatus henkilöseurakunnista voisi olla jossakin myös ihan toteuttamiskelpoinen asia. Se ainakin saisi seurakunnat heräämään toimintansa tehostamiseksi.
Ruohonjuuritason seurakuntatyöhön tulisi nyt muutenkin panostaa – ei seiniin ja rakennuksiin. Turhanaikainen byrokratia ja raskas hallinto ei palvele kirkkoa eikä seurakunnan jäseniä. Hallinnon ja kenttätyön kuilua ei saa syventää pikemminkin hallintoa tulisi kehittää entistä lähemmäs arjen toimintaa. Kirkko ei kaipaa kanslianeuvoksia, jotka virastoissaan tietävät, mitä kirkko ja kansa tarvitsee, vaan arjen ja ihmisten parissa työskenteleviä kutsumustaan toteuttavia työntekijöitä.
Kirkossa me elämme aikaa, jolloin työntekijöitä väsytetään loputtomilla palavereilla, kokouksilla, työryhmillä ja komiteoilla. Nyt on jo korkea aika muuttaa kurssin suuntaa kohti ihmisiä, jotka tarvitsevat toivon sanomaa arkensa keskelle.
Rakennemuutos ei saa olla itseisarvo. Silloin, kun rakenteet ovat toimivat ja palvelevat seurakuntatyötä niitä tulee vahvistaa ja elävöittää eikä lakkauttaa. Mutta on oltava valmis muutokseen silloin, kun rakenteista on tullut este sille kaikkein tärkeimmälle: evankeliumin työlle.
Klikkaa ja tykkää
Artikkelit RSS