Jouni Lehikoinen

Perusnegatiivinen aika ei paljoakaan jaa kiitosta. Ajan vaatimustaso näyttää olevan sellainen, että ihmislapsen pitää pienestä pitäen mukautua ajan vaatimusten mukaan. Ja kun rima on yllättävän korkealla , eikä monikaan siihen yllä ,niin kriittinen palaute ei jää kuulematta.  Yllättävän monessa parisuhteessakin toista koitetaan muuttaa loppuun asti sellaiseksi, jonka toivoisi toisen olevan. Kun elämä on enimmäkseen vaatimusten täyttämistä, niin siitä katoaa jotakin olennaista. Tyytyväisyys ja ilo. Ihminen kaipaa välillä kannustusta ja hyvää palautetta. Eikä se ole ei-kristillistä tai ihmisen harhaanjohtamista. Maahanpainajia löytyy valitettavan paljon ajan keskellä myös kristikunnan kentiltä. Kuka sanosi lapsille ja nuorille, että he ovat sellaisinaan arvokkaita ja rakastettuja? Että heidän ei tarvitse ansaita hyväksyntää tietyillä käyttäytymismalleilla tai ulkonäköön kohdistuvilla kriteereillä.

Koetapa itse, miten positiivinen palute vaikuttaa? Se voi nimittäin avata omaankin elämääsi jotakin uutta. Rakkauden sanat ja teot ovat suurinta todistusta, mitä kristitty voi antaa vaativan ajan kolhimalle ihmiselle. Pienet positiiviset sanat ja huomaamiset ovat elämän rikkautta. Vaikka jokaisen elämässä epäonnistumiset ja vastamäet ovatkin todellisuutta, eivät ne himmennä millään tavalla ihmisen arvoa ja korvaamattomuutta. Jokainen on tärkeä. Jokaisella on oma paikkansa myös Jumalan sydämellä.

Olimme seurakuntamme 25-30-vuotiaiden kutsutilaisuudessa Linnateatterissa katsomassa “Ohukaista ja paksukaista”. Oli muuten hyvä näytelmä. Eräs ajatus jäi mieleen. Kerrottiin, että heidän tehtävänsä oli tuoda iloa ihmisten elämään. Voi kuinka hieno ja jalo tehtävä! Voiskohan se olla meidänkin tehtävämme? Ei ehkä komiikan keinoin, vaan ihan muuten vaan-elämällä todeksi evankeliumin ilosanomaa. Kirkon ja kristikunnanhan pitäisi olla se suurin ilontuottaja maailmamme keskellä. Vai mitä?

P.S. Olin otettu kun kuulin naistenlehden, Annan minulle antamasta viikon pususta. Ai mistä hyvästä? No siitä, kun eduskunnan oikeusasiamies antoi pienen näpäytyksen turvapaikka-asiassa, erään iranilaisen auttamisesta. Kyllä tuo pusu lämmittää ja kantaa pitkälle, kun taas monenlaiset valittajat aloittavat liturgiansa. Voisikohan noita pusuja jaella arjen keskellä enemmänkin?

Jaa kavereille

Arkkipiispanvaali meni tiukille. 11 äänen ero ei ole paljon, mutta tarpeeksi. Taisi muuten olla tiukilla edellisenkin kerran. Vuosi 2010 jää kirkon historiaan vaalivuotena. Arkkipiispanvaali, Helsingin piispanvaali ja nyt vielä Turun piispanvaali sekä tietenkin luottamushenkilövaalit. Onhan siinä vaalia kerrakseen.

Mutta elämä jatkuu vaalien jälkeen. Lupaukset on lunastettava. Mutta muuttuuko kirkollinen elämä mitenkään? Pahin mahdollinen kehityskulku on se, että edelleenkin sisällöstä tingitään ja vanhat toimintamuodot pidetään muuttumattomina-ja se, että kirkollinen elämä vetäytyy lopullisesti virastotyöksi  virastoaikaan. Nyt on yhdestoista hetki lähteä kohtaamaan ihmisiä. Kirkko ei tavoita perustyönsä kautta kuin kapean osan ihmisistä. Siksi väite, että kaikki menee hyvin niinkauan kuin perustyö vaan hoidetaan kunnolla, ontuu. Varsinkin kun perustyötä ei aina hoidetakaan kunnolla. Sain hiljattain valituksen papistamme, joka ei oikein ollut halukas keskustelemaan hautajaisista, jotka sattuivat juuri arkkipiispanvaaliaikaan. Kohtaaminen surevan kanssa ei ollut mennyt oikein “putkeen.” Tottakai omaiset halusivat vaihtaa toimittajaa.  Tietenkin kirkkoherran tehtävänä on puuttua asiaan, ettei tällainen koskaan enää toistuisi.  Mutta “paikkaavalle” papille jää aikamoinen haaste . Toisaalta on tärkeää, että seurakunta kantaa huolta työntekijöittensä jaksamisesta. Sen pitäisi tulevaisuudessakin olla ensisijaisen tärkeää työvoimaresurssien käydessä vähäisemmiksi.

Piispanvaalien jälkitunnelmissa puhuttiin siitä, kuinka tärkeää on se, että arkkipiispa toimii kirkossa yhdistäjänä. Ehkä vihdoinkin kirkossakin olisi aika keskittyä siihen, mikä yhdistää, eikä siihen, mikä erottaa. Saas nähdä, miten tässä oikein käy?

Jaa kavereille