Jouni Lehikoinen

Elämän hyviin hetkiin on helppo jäädä kiinni. Moni elää tätä päivää eilisen
muistojen varassa. On helpompaa kohdata arjen karu todellisuus, kun on saanut
kohdata jotakin hyvää ja kallisarvoista. Kritiikin kyllästämässä ja
negatiivisuutta viljelevässä ajassa tarvitaan myönteisiä ja rohkaisevia
asioita. Kokemusta siitä, että elämä on elämisen arvoista.

Mutta eilisen muistot eivät kanna pitkälle. Niiden varaan ei voi rakentaa.
Ihminen ei saa olla menneisyyden vanki. On nähtävä tämän päivän arvo.

Opetuslapsilla oli kirkastusvuorella ainutlaatuinen kokemus. He saivat nähdä ja
kokea jotain ennennäkemätöntä. Siihen hyvään hetkeen Pietari olisi halunnut
jäädä, jopa niin, että olisi rakentanut kolme asuinmajaa.

Kirkastusvuoren tarkoituksena ei kuitenkaan ollut se, että sinne olisi jääty
majailemaan. Tie vuorelta kulki arjen keskelle vaikeiden tilanteiden ja
ihmisten pariin. Mutta tuolla hetkellä oli oma merkityksensä. Se antoi voimaa
ja uskallusta elää kutsumusta todeksi. Se antoi tietoisuuden siitä, että kaiken
keskellä ei olla yksin.

Kirkastusvuorella ei kirkastettu kokemuksia vaan Kristusta. Kun kaikki muu
haihtui opetuslasten ympäriltä, he eivät nähneet ketään muuta kuin Jeesuksen.
Siinä tulee ilmi kaiken tarkoitus: Kristus riittää. Ei eilisen kokemukset tai
kokemattomuudet. Vapahtaja on yhtä lähellä tämän päivän hankalimmiltakin
tuntuvissa asioissa.

Jospa oppisimme ymmärtämään elämän hyvinä ja hankalinakin hetkinä, ettei
eiliseen tarvitse rakentaa majoja. Siitä vanha sananparsikin todistaa
väkevästi: ”Eilistä ei enää ole, huomisesta emme tiedä, mutta tänään auttaa
Kristus.”

-Kirkon Tiedotuskeskuksen  Sana sinulle-hartausteksti

Jaa kavereille

Mitä enemmän onnistut pilaamaan elämäsi, sitä parempi! Ajan hengenravintona
tuntuu olevan ihmisten toilailut ja elämän epäonnistumiset. Jotkut suorastaan
ammentavat sielunravintonsa sensaatiolehtien lööpeistä, joihin tuhlaajapoikakin
olisi eittämättä päätynyt, tai ainakin hänen kasvatustehtävässään totaalisesti
epäonnistunut isänsä.

Aikamme ihmistä kuvattaessa puhutaan usein riittämättömyyden tunteesta,
itseluottamuksen puutteesta, tunne-elämän vaurioista ja tarkoituksettomuuden
tunteesta. Ei riitä, että ulkonaiset kulissit ovat kunnossa. Tarvitaan jotakin,
joka antaa sisällön elämiseen. Tätä todellisuutta ei tuhlaajapoika huomannut.
Kaikki oli liian lähellä ja liian itsestään selvää. Piti lähteä hankkimaan
elämää ajan pinnallisuudesta ja hengenravinnosta, joka lopuksi paljastuikin
sikojen ruuaksi. Se ei antanutkaan sitä, mitä sielu tarvitsi.

Mutta kristikunnan tunnetuimman vertauksen päähenkilö ei olekaan poika, vaan
isä. Tuo isä ottaa perhesuhteensa rikkoneen, omaisuutensa hävittäneen ja
inhimilliseen alennustilaan vajonneen poikansa avosylin vastaan. Käsittämätöntä
rakkautta! Isälle lapsi on oma lapsi epäonnistuneenakin.

Jotakin tästä todellisuudesta oli tuhlaajapojan sisimpään piirtynyt. Hän ei
varmastikaan olisi lähtenyt paluumatkalle, ellei hänellä olisi ollut
sisimmässään käsitystä kodista ja sen rakkaudesta; siitä, että epäonnistunutkin
otetaan armollisesti vastaan.

Tuhlaajapoikia ja -tyttäriä löytyy tästä ajasta pilvin pimein. Mutta
käsitämmekö, millainen Isä Jumala oikein on? Käsittämätön rakkaudessaan ihmistä
kohtaan. Tämän Isän kodissa ei juhlan aiheena ole uudet seurakuntastrategiat ja
talouden tunnusluvut vaan se, että yksi eksyksissä ollut palaa takaisin kotiin.
Osaisimmeko me olla kiitollisia tällaisesta kodista ja Isästä?

Jouni Lehikoinen

Kirkon tiedotuskeskus 27.5.2010(Sana sinulle-hartausteksti)
Tulosta

Jaa kavereille