Suomi sijoittuu hyvinvointivaltioiden kärkikastiin, ainakin tietyillä mittareilla mitattuna. Mutta jos kaikkea punnitaan vain taloudellisten saavutusten valossa, muodostuu eräänlainen näköharha. Usein juuri talouden nousukausina ihmisten sisäinen pahoinvointi on huipussaan. Käsitys talouskasvun hyvinvointia loputtomasti lisäävästä vaikutuksesta on harhaanjohtava. Kasvu mahdollistaa hyvinvoinnin vain tiettyyn pisteeseen asti. Hyvinvointiyhteiskunnan pitäisikin lakata tuijottamasta yksisilmäisesti talouskasvua ja keskittyä suoraan hyvinvointia synnyttävään toimintaan.
Aikamme yhteiskunta on valitettavasti myös vauhti- ja kiireyhteiskunta. Ihmisillä ei ole enää aikaa oikein mihinkään. Elämän tärkeimmät suhteetkin kun harvemmin hoituvat ylijäämähetkillä. Moni ei enää jaksa nähdä vaivaa hektisen ajan keskellä lähisuhteidensa hoitamiseen, siksi kodeissa voidaan huonosti. Taantumus voi parhaimmillaankin herätellä ihmisiä näkemään asioita toisenlaisessa valossa. Se voi paljastaa myös ihmisen itsekkyyden. Me olemme sulkeutuneita, pinnallisia ja kylmiä ihmisiä. Olemme itserakkaita ja ajattelemme vain omaa napaamme. Emme kohtele muita ihmisiä kuten ehkä pitäisi. Olemme kateellisia muiden menestyksestä. Poikkeuksiakin on.
Raha on mennyt tässä yhteiskunnassa melkein kaiken edelle. Emme edes auta hätää kärsiviä, sillä pääasia on, että olemme itse leivissä. Toisten auttaminen voi joidenkin mielestä olla asia, joka on joiltakin toisilta pois. Tyytymättömien valittajien joukko kasvaa keskellämme jopa perussuomalaisiakin nopeammin. Aina löytyy väliinputoajia, jotka joutuvat kärsijän paikalle toisten pahan olon maksumiehiksi. Heitä löytyy kaikista ikäluokista. Hyvinvointiyhteiskunnan perustuksia koetellaan oikein kunnolla.
Viime aikoina on kyetty myös osoittamaan, että talouselämä tarvitsee toimiakseen sosiaalista pääomaa. Luottamus, arvot ja vuorovaikutus viriävät ja elävät kansalaisyhteiskunnassa ja ihmisten välisessä kaikkinaisessa vuorovaikutuksessa. Näillä kolmella on keskinäinen kohtalonyhteytensä; ne kaikki tarvitsevat toinen toisiaan. Ja edelleen: ne eivät voi korvata toisiaan. Hyvinvointivaltion on huolehdittava keskeisistä hyvinvointipalveluista. Ja sen on jatkossa panostettava hyvinvointia ylläpitäviin ja tuottaviin asioihin.
Ihmisen perhe- ja sukuyhteydet ovat edelleen merkittäviä. Ihmisen keskeisin kasvun paikka on koti. Ihminen saa keskeisimmän tukensa suku- ja perheyhteisöiltä siitäkin huolimatta, että julkinen puhe keskittyy ihmissuhteiden kipeyteen, eroihin, uusperheisiin ja sinkkuuteen. Tutkimusten mukaan valtaosa suomalaisista, kolme neljännestä, kokee saavansa edelleenkin tärkeimmän sosiaalisen tukensa suvulta ja perheeltä. Mikään ei voi korvata kodin merkitystä!
Kristillisessä etiikassa asia kiteytetään kultaisessa säännössä: ”Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille”. Sääntö esiintyy eri muodoissaan eri kulttuureissa, Martti Luther kutsui sitä ”koko maailman laiksi”. Kultaista sääntöä voi pitää etiikan ja yhtä lailla sosiaalipolitiikan yleisenä koetinkivenä: miltä tämä päätös tai ratkaisu minusta tuntuisi ja minulle merkitsisi, jos eläisin kyseisessä tilanteessa, esimerkiksi asunnottomana? Kuinka hyvä ohjenuora se olisikaan monelle päätöksentekijälle!
Kultaisen säännön noudattaminen rakentaa vastavuoroisuutta ja luottamusta ja sitouttaa yksilöt, yhteisöt, yritykset ja julkisen sektorin yhteisvastuuseen.
Hyvinvointivaltio tarvitsee tuekseen yhteisvastuuta ja lähimmäisenrakkautta. Kysymys ei ole vain politiikasta, prosenteista ja paikkamääristä, vaan kaikessa kansassa ja elävässä elämässä toteutuvasta huolenpidon ja yhteisvastuun kulttuurista – siis arvoista ja asenteista.
Hyvinvointiyhteiskunta ei ole kasvuyhteiskunta. Kasvu on kasvuyhteiskunnan piirre. Rajaton kasvu johtaa elefanttitautiin. Se ei ole kestävä toimintastrategia – kasvaa pitää vain aikuiseksi asti. Meidän kannattaisi siis lakata tuijottamasta yksisilmäisesti talouskasvua ja siirtää polttopiste itse hyvinvointiin: toimintaan, joka edesauttaa terveyttä, yhteisöllisyyttä ja onnellisuutta. Määrän sijaan katse tulee kääntää laatuun.
Voidaanko hyvinvointiyhteiskunta siis pelastaa? Kyllä, jos osataan panostaa oikeisiin asioihin. Oikeanlaista vastuukantamista on se, että asetetaan yhteinen hyvä itsekkyyden ja omaneduntavoittelemisen sijalle. Siinä on oppimisen paikka!
Klikkaa ja tykkää
Artikkelit RSS