Jouni Lehikoinen

Huolet ja murheet ovat elämän arkipäivää. Ne luovat elämään synkeää pohjavirettä, josta moni pyrkii omin avuin poispäin. Elämän pintaliito saattaa kuitenkin tarjota vain hetkellisen unohduksen.

Murheiden määrä kun ei aina olekaan vakio, vaan niillä on taipumuksena moninkertaistua. Mitä enemmän niihin keskityt, sitä enemmän ne valtaavat elämääsi. Pikku murheistakin tulee hetkessä suuria. Eikä edes elämän pituuttakaan murehtiminen pysty lisäämään. Päinvastoin.

Jeesuksen puhe pureutuu syvälle ajan kiireisen ihmisen todellisuuteen. Murehtimisen taidon ihminen kyllä osaa. Liiaksikin. Tarina kertoo vanhasta mummosta, joka raskaan risukuormansa kanssa pääsi hevoskyytiin. Noustuaan rattaille hän kantoi koko matkan taakkaa selässään, eikä osannut sitä laskea alas.

Monesti me olemme juuri niin kiinni huolissamme, ettemme edes tunnista niitä, saati sitten että osaisimme niistä luopua. Liian usein huolten taakkaa kannetaan hiljaa yksinäisyyden ympäröimänä, kun lähellä on niitä, joiden kanssa asioita voisi jakaa.

Usko on luottamusta. Jeesus kehotti katsomaan taivaan lintuja ja kedon kukkia. Hän kehotti oppimaan niistä pyhää huolettomuutta. Jumalan huolenpito nimittäin on todellista. Ihmistä ei ole jätetty yksin huoliensa ja murheidensa keskelle.

Kaiken saa sittenkin jättää parempiin käsiin. Mutta ensin tulee etsiä Jumalan valtakuntaa ja hänen tahtoaan. Siten arki huolineenkin saa toisenlaisen merkityksen. Olisikohan tässä meillä vielä kilvoittelemista?

Jaa kavereille

Elämän hyviin hetkiin on helppo jäädä kiinni. Moni elää tätä päivää eilisen
muistojen varassa. On helpompaa kohdata arjen karu todellisuus, kun on saanut
kohdata jotakin hyvää ja kallisarvoista. Kritiikin kyllästämässä ja
negatiivisuutta viljelevässä ajassa tarvitaan myönteisiä ja rohkaisevia
asioita. Kokemusta siitä, että elämä on elämisen arvoista.

Mutta eilisen muistot eivät kanna pitkälle. Niiden varaan ei voi rakentaa.
Ihminen ei saa olla menneisyyden vanki. On nähtävä tämän päivän arvo.

Opetuslapsilla oli kirkastusvuorella ainutlaatuinen kokemus. He saivat nähdä ja
kokea jotain ennennäkemätöntä. Siihen hyvään hetkeen Pietari olisi halunnut
jäädä, jopa niin, että olisi rakentanut kolme asuinmajaa.

Kirkastusvuoren tarkoituksena ei kuitenkaan ollut se, että sinne olisi jääty
majailemaan. Tie vuorelta kulki arjen keskelle vaikeiden tilanteiden ja
ihmisten pariin. Mutta tuolla hetkellä oli oma merkityksensä. Se antoi voimaa
ja uskallusta elää kutsumusta todeksi. Se antoi tietoisuuden siitä, että kaiken
keskellä ei olla yksin.

Kirkastusvuorella ei kirkastettu kokemuksia vaan Kristusta. Kun kaikki muu
haihtui opetuslasten ympäriltä, he eivät nähneet ketään muuta kuin Jeesuksen.
Siinä tulee ilmi kaiken tarkoitus: Kristus riittää. Ei eilisen kokemukset tai
kokemattomuudet. Vapahtaja on yhtä lähellä tämän päivän hankalimmiltakin
tuntuvissa asioissa.

Jospa oppisimme ymmärtämään elämän hyvinä ja hankalinakin hetkinä, ettei
eiliseen tarvitse rakentaa majoja. Siitä vanha sananparsikin todistaa
väkevästi: ”Eilistä ei enää ole, huomisesta emme tiedä, mutta tänään auttaa
Kristus.”

-Kirkon Tiedotuskeskuksen  Sana sinulle-hartausteksti

Jaa kavereille

Mitä enemmän onnistut pilaamaan elämäsi, sitä parempi! Ajan hengenravintona
tuntuu olevan ihmisten toilailut ja elämän epäonnistumiset. Jotkut suorastaan
ammentavat sielunravintonsa sensaatiolehtien lööpeistä, joihin tuhlaajapoikakin
olisi eittämättä päätynyt, tai ainakin hänen kasvatustehtävässään totaalisesti
epäonnistunut isänsä.

Aikamme ihmistä kuvattaessa puhutaan usein riittämättömyyden tunteesta,
itseluottamuksen puutteesta, tunne-elämän vaurioista ja tarkoituksettomuuden
tunteesta. Ei riitä, että ulkonaiset kulissit ovat kunnossa. Tarvitaan jotakin,
joka antaa sisällön elämiseen. Tätä todellisuutta ei tuhlaajapoika huomannut.
Kaikki oli liian lähellä ja liian itsestään selvää. Piti lähteä hankkimaan
elämää ajan pinnallisuudesta ja hengenravinnosta, joka lopuksi paljastuikin
sikojen ruuaksi. Se ei antanutkaan sitä, mitä sielu tarvitsi.

Mutta kristikunnan tunnetuimman vertauksen päähenkilö ei olekaan poika, vaan
isä. Tuo isä ottaa perhesuhteensa rikkoneen, omaisuutensa hävittäneen ja
inhimilliseen alennustilaan vajonneen poikansa avosylin vastaan. Käsittämätöntä
rakkautta! Isälle lapsi on oma lapsi epäonnistuneenakin.

Jotakin tästä todellisuudesta oli tuhlaajapojan sisimpään piirtynyt. Hän ei
varmastikaan olisi lähtenyt paluumatkalle, ellei hänellä olisi ollut
sisimmässään käsitystä kodista ja sen rakkaudesta; siitä, että epäonnistunutkin
otetaan armollisesti vastaan.

Tuhlaajapoikia ja -tyttäriä löytyy tästä ajasta pilvin pimein. Mutta
käsitämmekö, millainen Isä Jumala oikein on? Käsittämätön rakkaudessaan ihmistä
kohtaan. Tämän Isän kodissa ei juhlan aiheena ole uudet seurakuntastrategiat ja
talouden tunnusluvut vaan se, että yksi eksyksissä ollut palaa takaisin kotiin.
Osaisimmeko me olla kiitollisia tällaisesta kodista ja Isästä?

Jouni Lehikoinen

Kirkon tiedotuskeskus 27.5.2010(Sana sinulle-hartausteksti)
Tulosta

Jaa kavereille

Kirkko-äitimme viettää syntymäpäiväjuhliaan monenlaisen haasteen äärellä. Kaikille pitäisi olla kaikkea ja jokaiselle pitäisi löytyä jotakin. Venymistä tarvitaan moneen suuntaan, vai tarvitaanko? Onko helluntai sittenkään viestittämässä siitä, että kirkon tulisi olla hengellinen supermarket, jonka hyllyiltä jokainen voi löytää haluamaansa?

Hengellisyydellä on ajassa monenlaista muotoa, toiset kaipaavat hurmosta ja toiset hiljaisuutta. Kristillinen kirkko tarvitsee helluntain Henkeä, joka suorittaa perusteellisen tuuletuksen kaikesta ummehtuneesta ja avaa uusia näköaloja. Helluntaita ei voi ulkoistaa. Se on edelleenkin muistuttamassa Jumalan uudistavasta ja armollisesta työstä ihmiselämässä. Jumala luo uutta. Hän saa kuolleen eläväksi ja penseän palavaksi. Helluntailla on Kristuksen kasvot. Hengen työ ei korota ihmistä, vaan asettaa hänet oikealle paikalle uudistusta tarvitsevaksi.

Helluntai on ennen kaikkea sisimmän näköala, jonka Jumala avaa.  Siellä missä ihminen näkee vain epätoivoa ja pimeyttä, avaa Jumalan Henki toisenlaiset näkymät. Siellä, missä ihminen on väsynyt, masentunut ja loppuun palanut, voi armon Henki tehdä uudistavaa ja rohkaisevaa työtään.

Helluntai kertoo Puolustajasta. Elämän syytösten keskellä on Henki, joka armahtaa ja puolustaa, jopa rukoilee meidän puolestamme. Hän on rauhantuojana levottomalle sielulle.

Helluntai viitoittaa tietä virvoituksen ja uudistuksen lähteelle. Elämän veden on virrattava eteenpäin. Kristitty saa olla virvoittamassa muita. Saakoon armon Henki tuulettaa oikein kunnolla!

Jaa kavereille

Kysymys jokapäiväisestä leivästä on ajankohtainen taantuman kourissa kamppailevalle ajalle. Toisille se on itsestäänselvyys, toisille ei! Leipäjonot ovat edelleenkin todellisuutta tämän päivän Suomessa. Tämän saimme jälleen todeta viikko sitten Kauppatorilla!  Menneet sukupolvet tiesivät varsin hyvin elämän lainalaisuuden; kun leipä loppui, elämä joutui vaakalaudalle. Jossakin päin maailmaa kuollaan tänäänkin ravinnon puutteeseen- ei ole jokapäiväistä leipää.

Meitä  muistutetaan: on toisenlaistakin ravintoa, jota ihminen tarvitsee. Sielu ei tule ravituksi ajan tarjoamilla pikaruokapaikoilla. Silmänruokakaan ei riitä ravitsemaan sielua. Elämän pintaliitopaikat jättävät sielun tyhjäksi. Nyt jos koskaan tarvitaan elämän leipää, sielun perusravintoa. Siellä, mistä hengen ravinto loppuu, loppuu elämä. Vain kulissit jäävät jäljelle.

Paavo Ruotsalainen joutui kerran lohduttamaan kuolevaa isäntää, joka hädässään huusi :ei oo evväitä!” ”Älä huoli, sinne mennäänkin talon leipiin” lohdutti Ukko Paavo. Moni on joutunut toteamaan saman. Omat eväät on äkkiä syöty loppuun. Kaidalla tiellä ei istuta leivättömän pöydän ääressä. Elämän leipää riittää sitä tarvitsevalle. Sitä ei säännöstellä, vaan se synnyttää lisää elämän leivän nälkää. Nälkäinen sielu hakeutuu sinne, missä tätä leipää on tarjolla. Tässäpä riittää haastetta aikamme seurakunnille . Pappikin voi olla  ”oikea” leipäpappi, kun saa olla jakamassa sanan leipää eikä omia ajatuksiaan.

Jeesus ei halunnut tulla maalliseksi leipäkuninkaaksi. Hän antaa evästä iankaikkisuutta varten. Sitä  saadaan nauttia Jumalan sanan ja ehtoollisen välityksellä. Se leipä pitää tiellä niin miehen kuin naisenkin. Sen leivän osallisuuteen on jokaisen heikon, aran ja keskeneräisen sielun oikeus hakeutua. Minunkin!

Jaa kavereille